Kanavoitua viisautta

Kirjailija

Käsityönkirjailua, kirjan kirjoittamista, molemmat ovat kirjailijoita sitä tehdessään.

Te puhutte elämänkudoksesta, elämän tiestä, siinä te kirjailette polkuanne. Toiset ovat kiinnostuneita kirjoistanne ja poluistanne ja pyytävät, että kirjoita. Ja senkin voi tietysti tehdä. Mutta jos kirjoittaa vain huvikseen, se on hupia – sekä tekijälle, että lukijalle.

Mutta jos kirjoittaa elämäntiestään, jonkun mielestä se voi olla hupia, jonkun mielestä murhetta. Kirjailijan mielestä se on täyttä totta, niin hän sen muistaa, niin hän on sen kokenut. Ja siitä on moni kiinnostunut. Yrittävät poimia siitä elämän ohjeita, apua omaan elämäänsä – ja voivat löytääkin.

Mutta mihin teillä on kiire kirjoittaessanne kirjaanne? Tarkoitan kirjaillessanne elämäänne? Ei kirjaa, oikeata elämänkirjaa, voi kirjoittaa lopusta alkuun. Mutta jos sen valmiiksi kirjoitetun haluaa lukaista, loppuun pääsee nopeasti, oppimatta yhtään mitään. Eikä elämäänsä voi elää niin, että tietää etukäteen. Sitä voi suunnitella, sitä voi harjoitella, kysyä neuvoa ja ohjetta ja vaikka mitä. Silti seuraava tuulenpuusta voi muuttaa veneen kulkusuuntaa. Tai seuraava kivi kompastuttaa.

Elämä on elettävä polulla, jokainen askel yksi kerrallaan, harppaamalla voi jättää jotain mielenkiintoista väliin, oppimatta siitä polunpätkästä mitään. Kaikki tämä kirjaileminen elämän polulla johtaa viisauteen, mutta ketä se hyödyttää? Se hyödyttää sitä, joka sitä kirjailee ja hänen kauttaan se voi hyödyttää monta tulevaa ja olevaa.

Teidän tulee elää sillä tavalla, että te kirjailette rehellisesti, poimitte kukkia tienne varrelta. Joskus kompastelette, astutte harhaan, mutta jokainen askel itse otettuna ei voi ohittaa, ei voi peruuttaa, mennään vain eteenpäin. Ja oi mikä riemu syntyy siitä, että huomaa että on nähnyt jotain poikkeuksellista, mitä ei ole osannut odottaakaan. On oppinut jotain, kenties antanut toiselle ja saanut vastapalvelukseksi takaisin. Se on kaikki elämän rikkautta!

Voihan sitä vaikka rahalla kirjailla polkuansa, mutta se on vain oheismateriaalia, ei todellista elämää.  Todellisen elämän rikkaus ovat tehdyt askeleet, kumarretut ja polvistetut hetket, kaikki se mikä tapahtuu rehellisesti ja nöyrästi kohti päämäärää.

Kenties kysyt, mikä on sinun päämääräsi. No se on se mikä on sinulle päämääräksi annettu. Eikä ole mitään mieltä tietää sitä etukäteen, koska jos sen tietäisi, ihmisen luonto on se, että se ryntää pikavauhtia sinne maalin kohdalle ja unohtaa kaiken, mitä olisi matkalla nähnyt ja kokenut. Lähtö ja maali – ei ole kummoinen elämä. Elämä syntyy lähdön ja maalin välissä. Pienempiä maaleja on, siinä kerätään välillä kimpuksi niitä muistoja, opetuksia ja oppeja, joita on saatu ja niiden varassa sitten taas voi osatakin taivaltaa viisaammin – ainakin omasta mielestään.

Eikä tarvitse vaeltaa yksin, elämäänsä voi kirjailla toisen avustuksella. Pyytää nöyrästi apua ja ottaa kiitollisuudella vastaan, kun sitä saa. Mutta itse on kuitenkin oppinsa opittava. Katsoo, mitä toinen tekee ja ottaa opikseen ja samalla opettaa toista. Yhdessä käyden, eteenpäin mennen syntyy elämän rikkaus ja se on sitä aitoa rikkautta, kun sitten pääsee maaliin. Mutta sinne ei kannata kiirehtiä, ettei jää turhaan hyviä matkoja tekemättä ja kokemuksia elämättä. Maali tulee, kun sen aika on - ei yhtään aikaisemmin, eikä yhtään myöhemmin.

Muistakaa kiirehtiä hitaasti ja kaikessa rauhassa katsoen ylös ja alas, sivuille, oikealle ja vasemmalle. Katsoa ja huomata, ettei ole yksin. Paitsi jos haluaa olla yksin – eikä silloinkaan ole yksin, koska niitä mukana kulkijoita on joka tapauksessa. Ojenna vain kätesi ja anna tarttua käteesi. Kyllä sinun reppuasi kannetaan, mutta sinun täytyy malttaa luopua siitä repusta aina välillä ja huoahtaa ja jatkaa sitten taas paremmin eväin.

Hyvää matkaa Elämän Kirjailijat! Oikein hyvää matkaa teille kaikille!

 

Lapsilta opittavaa

Millaista oli olla lapsi? Millaista oli herätä jokaiseen päivään kuin uuteen ihmeeseen? Huomata muurahainen maassa, kuin suurin ihme maailmankaikkeudessa. Tuntea äidin käsi kädessä, miltä iho tuntui? Miltä tuntui se turva, miltä tuntui luottaa? Miltä tuntui oppi uutta joka ikinen päivä?

Kun te muistaisitte sen: jokaisessa päivässänne eläisitte hetkessä, arvostaen jokaista sekuntia, joka teille on annettu. Maanpäällistä elämää, tässä muodossa, jossa nyt taivallatte.

Lapselle elämä on ihme. ja jokainen oppitunti myös. Kivikossa voi kompastua, esteistä ei aina selviä, mutta voi luottaa läheisten tukeen. Haluaa oppia, haluaa tuntea, haluaa haistaa, maistaa ja elää.

Yrittäkää tavoittaa se tunne, koskettakaa toisianne joka päivä niin kuin se olisi ensimmäinen kerta – ja ehkä myös viimeinen. Tehkää niitä tekoja, sanokaa niitä sanoja, joista haluatte teidät muistettavan.

Lapsetkin saavat kiukkupuuskia, asiat eivät aina mene odotetusti. Mutta anteeksi annetaan, unohdetaan ja jatketaan eteenpäin. Tehkää te myös niin.